Jännes seurasi siis häntä yhä. Pohjan Poikain rykmentti oli jo palannut kotimaahan kestettyään vielä pitkän ja raskaan taistelukauden Petserin rintamalla, sen hän oli kuullut eräältä äsken vangiksi joutuneelta virolaiselta. Mutta Jännes oli jäänyt. Niin, hän ei ollutkaan mukana rykmentin viimeisissä taisteluissa. Hän oli seurannut vangiksi joutuneen toverinsa jälkiä ja juuri samaan aikaan kuin Pohjan Pojat rynnistivät kohti Petseriä, yrittänyt vapauttaa hänet, Pentin.
Hän hymähti surullisesti muistaessaan sen yön.
Hän oli silloin ollut vankina neljättä viikkoa. Yösydännä oli häntä taas lähdetty kuljettamaan uuteen vankilaan. Saattueena oli ollut kymmenkunta ratsumiestä. Kun he olivat saapuneet metsätielle, oli yöstä suoraan sivulta kajahtanut huuto, jonka hän äsken oli kuullut toistamiseen:
— Pentti! Pentti! Älä masennu! Me seuraamme!
Se oli tullut niin äkkiä ja odottamatta, että hän oli hätkähtäen kääntynyt ääntä kohden.
Vartijoiden päällikkö oli huomannut sen, ja saattue oli pyörtänyt takaisin. Oli ratsastettu vinhaa vauhtia. Hänen siirtämistään toiseen vankilaan ei kuitenkaan ollut jätetty. Samaa tietä oli jälleen lähdetty kulkemaan, mutta nyt oli seurannut viitisenkymmentä ratsumiestä.
Metsä oli ollut äänetön. Saattue oli matkannut kaikessa rauhassa.
Kunnes… Tiheiköstä molemmin puolin tietä oli äkkiä karauttanut esille
muutamia ratsumiehiä. Kiväärejä ei kummallakaan puolella voitu käyttää.
Iskettiin miekoilla.
Hyökkääjät olivat kyllä havainneet, että vartijajoukko oli kasvanut. Mutta kuolemaa halveksuen he olivat käyneet päälle. Ylivoima oli kuitenkin liian suuri. Kaksi hyökkääjistä oli päässyt pakoon. Muut olivat jääneet tielle makaamaan.
Ryssät olivat ennen matkan jatkamista ryöstäneet ruumiit putipuhtaiksi — tapansa mukaan.
Pentti oli kuullut johtajan mutisevan: