— Äiti, äiti, kuiskasi hän valittaen.
Ryssät tarrautuivat kiinni häneen ja kiskoivat seisomaan. Mutta hän lysähti jälleen maahan.
Ympärillä seisovat vangit tuijottivat osaaottavina makaavaa. Sama kohtalo saattoi minä hetkenä hyvänsä odottaa heitä.
— Älkää toljailko siinä, koirat! karjaisi saattueen johtajat —
Eteenpäin, mars!
Ruoskat vinkuivat. Kulkue lähti liikkeelle. Kaatunut jäi makaamaan silmät ummessa huohottaen raskaasti.
Kun oli edetty satakunta askelta, kajahti takaa yksinäinen laukaus.
Nuoren virolaisen maallinen matka oli päättynyt.
Pentin sydäntä kouristi. Hän oli niiden kymmenen vuorokauden kuluessa, jotka he olivat viruneet kohtalotovereina vankilassa, ehtinyt syvästi kiintyä nuorukaiseen, jonka elämänlangan ryssäläinen kiväärinluoti oli juuri äsken katkaissut.
Jüri Kask ei ollut vielä täyttänyt yhdeksäätoista. Hän oli köyhän lesken ainoa poika, Pärnusta kotoisin. Äiti oli raatanut kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta vuoteen. Hänellä oli ollut vain yksi suuri unelma, saada poikansa lukutielle, jolle tämän mieli paloi. Yliopistoon saakka poika ehtikin. Sitten alkoivat levottomat ajat. Tuli sota.
Jüri Kask, hän rakasti äitiään, palavasti, yli kaiken.