— Katsos, toveri, oli hän kerran sanonut koruttomasti, — minä olen hänen kaikkensa, ja hän on minun kaikkeni. Hän on sellainen kovan elämän kuluttama vanha nainen, mutta minun silmissäni hän on kaunein kaikista.
— Ja nyt? Miten käy hänen nyt? oli Pentti kysynyt. Nuorukainen oli vastannut ilmehikkäissä silmissään häikäisevä loiste:
— Jumala pitää hänestä huolen.
Kerran he olivat puhelleet kansojensa tulevaisuudesta.
— Suomen suvun esitaistelijoina nousevat meidän kansamme, oli Jüri Kask sanonut. — Yhdessä pysyen Suomi ja Viro muodostavat jo jommoisenkin mahdin. Ja niiden avulla nousevat vielä kerran Inkeri, Aunus ja Vienan Karjala yhteiseen suursuomalaiseen rintamaan! Ja silloin seisoo Suomen suku eikä enää kaadu!
Kun hän puhui, oli kuin hento vartalo olisi kasvanut. Pentti oli kuunnellut häntä ihmeissään, oudon liikutuksen vallassa.
Suomen suku. Suomi… Viro… Inkeri… Aunus… Vienan Karjala…
Niin, siinä oli mahtia. Voimaa, jonka ei tarvitsisi vavista ryssien miljoona-armeijainkaan edessä!
— Te, minä, me kaikki, jotka olemme täällä, ja tuhannet ja taas tuhannet meidän jälkeemme, me sorrumme, oli nuori virolainen lisännyt kasvoilla hurmioitunut ilme. — Mutta mitä siitä! Minä näen, minä näen: Suomen suuri suku nousee, nousee!
Niin, hän oli sortunut heistä ensimmäisenä…