Satoja virolaisia vankeja Pentti oli tavannut vankiloissa. Eikä hän ollut voinut olla panematta merkille, miten erilainen henki vallitsi viimeksi vangiksi joutuneissa kuin niissä, joiden kanssa hän oli viettänyt kaksi ensimmäistä vankeusviikkoaan. Viron armeija oli suuresti muuttunut. Niissäkin sen sotilaissa, joiden kohtaloksi oli jäänyt joutua ryssien käsiin, vallitsi nyt horjumaton luottamus voittoon ja kansansa tulevaisuuteen. He olivat uljaita ja kestäviä urhoja. Kylmäverisinä, melkein iloisina he kävivät kohti synkkää kohtaloaan.
Pentti oli oppinut ihailemaan heitä. Kuperjanovin sankarien henki paloi nyt yksinkertaisissa kansanmiehissäkin.
Uusien vankien kautta he olivat saaneet tuulahduksia ulkomaailmasta, tietoja rintaman suurista tapahtumista. Ja mitä kurjempaa heidän oma elämänsä oli ollut, sitä suuremmalla riemulla oli tervehditty virolais-lättiläisen armeijan voittoja. Ryssät lyötiin kerta kerralta takaisin, kun he yrittivät yli Viron rajojen, ja Lätinmaa puhdistui viikko viikolta. Riemulla, johon kuitenkin sekautui alakuloinen tietoisuus siitä, etteivät he saaneet olla mukana noita voittoja voittamassa eivätkä milloinkaan niiden hedelmistä nauttimassa…
* * * * *
Marssia, aina vain marssia…
Vangit eivät huomanneet, että maantie päättyi ja että nyt kuljettiin huonosti kivettyä katua. Mitäpä se sitäpaitsi heitä liikutti..
Vasta kun komennettiin pysähtymään, nostivat he katseensa.
He seisoivat jonkin rautatieaseman edustalla. Pihkova. Pihkovaan heidät oli siis tuotu.
Ympärille keräytyi väkijoukko toljailemaau heitä. Aseman portailla ja ikkunoissakin näkyi uteliaita tarkastelijoita. Asemasilta oli mustanaan samaa joukkoa. Odotettiin kai junaa.
Aivan likelle sitä kohtaa, missä Pentti seisoi, tunkeutui muuan kumarainen ukko.