Joku utelias, joka tahtoo oikein läheltä nähdä kuolemaantuomittuja, ajatteli Pentti, mutta kääntyi kuitenkin katsomaan miestä. Pitkän, harmaan parran peittämät suuret kasvot tuntuivat hänestä omituisen tutuilta.
Kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, tunsi hän tarkastelijan. Se oli Jännes. Varmasti!
Pienet, räpyttelevät silmät kääntyivät katsomaan toisia vankeja.
Samassa ukko kuiskasi:
— Kohta!
Jälleen lähdettiin liikkeelle. Töllistelijät työnnettiin kovakouraisesti syrjään. Vankijono laahusti suureen odotussaliin.
Joka ovella seisoi vartijoita pistinniekka kiväärit kourassa. Penkeillä istui äänettömiä, rääsyisiä miehiä. Ainoakaan heistä ei nostanut katsettaan uuden joukon saapuessa. Vankeja hekin. Lättiläisiä sotavankeja.
Keskellä avaraa huonetta pesi muuan hento nainen lattiaa. Väliin hän oikaisi särkevää selkäänsä, mutta painui sitten jälleen kiireesti työhönsä pälyillen pelokkaasti ryssiin.
Penttiä töytittiin takaa, niin että hän joutui lopulta seisomaan aivan lähelle naista.
Hän ei nähnyt tämän kasvoja, mutta kuvitteli, että niillä kuvastui häpeää ja surua. Nuori hänen täytyi olla, nuori ja kenties kauniskin. Tukka oli peitetty likaisella huivilla, mutta muutamia kiiltävän mustia suortuvia oli varastautunut sen alta vapauteen muodostaen jyrkän vastakohdan kaunismuotoisen niskan hohtavanvalkealle hipiälle. Käsivarret, joista hihat oli kääritty ylös, olivat sirot, veri kuulsi hienon ihon alta.
Sääli valtasi Pentin mielen. Nainen oli ilmeisesti tottunut aivan toisenlaiseen elämään. Hän ei sopinut tähän hien, kurjuuden ja väijyvän kuoleman ilmapiiriin. Nais-parka!