Hän havahtui vasta tuntiessaan jonkun ohikulkijan töytäävän häntä kylkeen.
Asemasilta oli jo melkein tyhjä. Katsojat olivat saaneet uteliaisuutensa tyydytetyksi ja olivat palailemassa hiljaisina koteihinsa.
Pentti etsi katseellaan sitä, joka oli työntänyt häntä. Muutaman askeleen päässä mennä lyntysti tuttu ukko. Hän kiiruhti miehen jälkeen. Mutta kun hän aikoi puhutella ja kiittää pelastajaansa, välähti räpyttelevissä silmissä vihainen katse, ja ukko jatkoi matkaansa kumarana ja raskaasti kuin ei olisi nähnyt hänelle ojennettua laihaa, vapisevaa kättä.
Miten varovaiseksi Jännes oli käynyt! Mutta lähtiessään seuraamaan miestä huomasi Pentti, että siihen oli täysi syy. Pari aseman vartijaa seisoi muutaman metrin päässä kyräillen häntä epäluuloisesti.
Varovainen täällä täytyi olla. Muuten saattoi vieläkin kaikki olla hukassa.
Edellä kulkeva ukko ei pysähtynyt, ei kertaakaan katsonut taakseen.
Pentti asteli perässä päästämättä häntä hetkeksikään näkyvistä.
Hän kulki kuin unessa. Vapaa? Oliko hän todella vapaa?
Joka hetki hän pelkäsi kuulevansa taas ruoskan vingahtavan päänsä päällä ja mustan raakimuksen ärjyvän: »Astu tahdissa, senkin sika!»
Mutta ruoska ei vinkunut. Kukaan ei huutanut hänelle.