Vihdoin olivat he perillä.
Jännes astui edellä. Talo oli viimeisiä vuosiaan pystyssä pysyvä kaksikerroksinen puuhökkeli. Tilan hämärä kätki tulijoiden silmiltä porraskäytävän törkyisyyden. Mutta haju oli sietämätön.
Jännes avasi oven toisessa kerroksessa. He astuivat hämärään eteiseen. Saatuaan oven tarkoin lukituksi oikaisi Jännes vartalonsa, sinkosi harmaan tekotukan ja -parran luotaan ja kääntyi toveriinsa.
— Kaira!
Pentti tarttui hänen tukevaan kouraansa.
— Sinä kunnon toveri! Jaakko, en löydä sanoja…
Hänen oli vaikea puhua. Kyyneleet pyrkivät väkisin silmiin. Nyt, kun ei enää tarvinnut pelätä vakoilevia silmiä, ryöpsähtivät pidätetyt tunteet esiin. Hän heittäytyi ystävänsä syliin ja puhkesi itkuun. Jalat tuntuivat pettävän. Jännes tuki häntä.
Kumpikin ajatteli samaa: sitä kaikkea, mitä oli ehtinyt tapahtua viime tapaamisen jälkeen.
Jänneksen olisi tehnyt mieli nauraa, huutaa, jollakin tavalla päästää ilmoille ilonsa siitä, että vihdoinkin, kaksikuukautisten ponnistelujen jälkeen, oli hänen onnistunut vapauttaa toverinsa. Mutta hän pakottautui seisomaan hiljaa. Kaira tarvitsi aikaa rauhoittuakseen.
Vihdoin Pentti tyyntyi ja irroittautui pelastajansa syleilystä.