— Toissa kesänä olimme siellä viimeksi, kertoi tyttö seuraten katseellaan savurenkaiden liitelyä. — Nataša ja minä. Muita ei meitä ole. Äiti kuoli, kun minä synnyin. Isä kaatui Karpaateilla.
Ruskeat silmät kääntyivät nuoreen mieheen. Niiden katse poltti.
— Eikö teille maistu viinikään, tohtori?
Pentti pudisti päätään.
— Ottakaa nyt — minun mielikseni, kuiskasi Maša pehmeästi.
— Ei kiitos.
— Ettekö, vaikka minä kuinka pyytäisin?
— En, en sittenkään, neiti, vastasi Pentti jäykästi.
— Kylläpä te olette kova.
Tytön mielenkiinto kylmää muukalaista kohtaan kasvoi kasvamistaan. Hän oli tullut tänne, kun Nataša oli käskenyt. Välinpitämättömänä. Kasvoilla puolittain katkera, puolittain halveksiva hymy, jonka elämä ja sen kokemukset olivat jähmetyttäneet nuorille huulille. Mutta vähitellen hän oli lämmennyt. Hänessä heräsi vastustamaton halu sulattaa jää, joka oli edessä. Hän oli tottunut siihen, että miehet vaipuivat polvilleen palvomaan hänen kauneuttaan. Ja nyt tämä järkähtämätön suomalainen kieltäytyi suostumasta hänen pienimpiinkin pyyntöihinsä. Hänen naisellinen turhamaisuutensa kiihoitti häntä murtamaan vastustuksen.