Salista kuului soitto. Hiljaisina, verhojen himmentäminä kantautuivat intohimoisen valssin sävelet heidän korviinsa.
Säihkyvänä, palavana tytön katse pakotti Pentin katsomaan häntä silmiin. Mutta kun Maša yritti siirtyä lähemmäksi, vetäytyi nuori mies kauemmas.
Hänen täytyi olla varuillaan! Tässä kaikessa oli jotakin satumaista. Kaukaiset, valittavat sävelet saivat veren sykkimään kiihkeänä suonissa. Puolihämärä valo. Tuossa lähellä nuori kaunotar, jonka huulet olivat puolittain auenneet suudelmia janoten, katse kiehtovana, rukoilevana häneen suunnattuna. Ilmakehä voimakkaan hajuveden kyllästämä. Heliotroopin huumaavaa tuoksua.
Hänen oli miltei mahdotonta uskoa, että hän istui siinä, hän, joka vielä muutama päivä sitten virui saastaisessa ryssäläisessä vankilassa, varma kuolema edessä. Hän tunsi olevansa heikko, lopen väsynyt, vankeuskuukausien murtama.
Vaitioloa kesti kauan, liian kauan. Vaitioloa, joka tässä ympäristössä saattoi käydä tuhoisaksi.
— Minusta te, Maria Nikolajevna, ette kuulu tänne, virkahti hän tukahtuneesti. — Olette siihen liian hyvä.
Tytön silmissä välähti riemuitseva katse. Se sammui, ennenkuin Pentti ehti nähdä sen.
Maša sai kyyneleet herahtamaan silmiinsä. »Teidän silmänne ovat aina vaaralliset joka miehelle», oli hänelle sanottu, »mutta se mies on mennyttä, johon ne kyyneleiden sumentamina katsovat.»
Niin, minä tahtoisinkin pois, kuiskasi hän. — Tahtoisin Suomeen. Mutta
Nataša ei laske. Viekää te minut sinne!
Pentti säpsähti. Ääni oli kiihkeän rukoileva. Mutta hän ei vastannut.