Pentti seisoi parin askeleen päässä.
— Ei se vaarallista ole, sanoi hän. — Viekää mies johonkin toiseen huoneeseen. Kyllä hän toipuu pian.
Hän hymyili huolettomasti. Mutta järki pyrki arvostelemaan hänen menettelyään. Oliko nyt tarpeellista iskeä niin lujasti? Mutta toinen ääni hänen sisässään puolusti: Kun isket, niin iske lujasti. Ei mitään hempeämielisyyttä. Ei mitään velkoja.
Eräs lyhyenläntä, hartiakas sotilas oli astunut Pentin luo.
— Tuossa käteni Kaira, jos kelpaa, sanoi hän tasaisella, hitaalla tavallaan. — Jussi Torttila minä olen. Tuolta Vanajan rannoilta.
Pentti tarttui ojennettuun käteen.
Torttila ei ollut tosiaan liialla pituudella pilattu, mutta vartalo oli sitä voimakkaampi ja kädenlyönti luja. Silmät olivat siniset, rauhalliset. Vasemmassa suupielessä riippui miltei aina — puhuessakin — piipunnysä, olipa siinä sitten tupakkaa tai ei. Tavallisesti: siinä kuitenkin oli, olihan hän suuren talon poika. Alituisesta piipun imemisestä oli vasen suupieli venähtänyt oikeata alemmaksi. Se antoi hänen kasvoilleen omituisen toispuolisen ilmeen. Nytkin, kun hän seisoi siinä hiljaisesti naureskellen, hymyili vain suun oikea puoli.
— Sinunlaisestasi miehestä minä pidän, sanoi hän tyynen ihailevasti. —
Kuule, pysytään me yhdessä.
— Ilossa ja surussa! vastasi Pentti sydämellisesti.
Viides luku.