Tai en tiedä. Ehkä vika onkin vain minussa. Olen kaiketi liikaa innostunut ennen noista juhlamenoista, niin etten enää voi lämmetä. Kenties se oli sitä, kenties ei. Tosiasia ainakin on, että kun laivan laiturista irtauduttua käännyin katsomaan tovereitani, oli monella heistä kyyneleitä silmissä. Mutta itkeäkin voidaan niin monesta syystä…
Aivan lähelläni seisoi eräs ryhmäni miehistä, Eerikki Laukkanen, puolivälissä kolmeakymmentä oleva kauppa-apulainen Riihimäeltä. Velttoryhtinen, kasvot pulleat, verettömät, kulmakarvat vaaleat, niin että niitä ei juuri ollenkaan voi erottaa, partaa tuskin nimeksikään, muutamia avuttomia vaaleita haivenia vain leuan alla, ja silmät tuollaiset laupiaat ja tyhjät, jollaisia joskus näkee ensimmäistä vuottaan vaeltavilla mullikoilla. Siinä hän seisoi katse loittonevaan rantaan kaihoavasti suunnattuna, pureskellen kynsiään, joissa ei oikeastaan puremisen varaa enää olisi, ja heiluttaen kättään Katajanokan ulointa kärkeä kohden. Nenäliina vastasi sieltä.
Mieleeni johtui poikien leikinlasku kasarmillamme.
— Mitäs sinäkin, Eerikki-parka, mukaan läksit? Silloinkin hän pureskeli kynsiään.
— Niin no, kun Miina tahtoi, sanoi hän avuttomasti.
— Miina? Sun nimissäsikös se Miina on? Laukkanen vain nyökkäsi poikien nauraessa.
— Ja se tahtoi, että lähtisit? Irtikö sen mieli teki?
— Eikä kun se sanoi, ettei hän miestä huoli, joka ei ole sodassa
ollut. Ei tullut viime talvena lähdettyä, kun Riihimäellä elelin.
Saaret peittivät näkyvistämme Katajanokan. Sinne katosi Miina, jolle
ei kelvannut sodassakäymätön sulhanen.
Ryhmäni pojat kertyivät yhteen laivan kannelle. Pitihän saada edes jututa, jottei kylmää olisi niin tuntenut. Olipa siinä kaunis kokoomus! Viisitoistavuotiaasta nappulasta viisikymmentäkaksi talvea nähneeseen metsäläiseen. Kuvittele sellaista sankarijoukkoa! Yhtä kirjava kokoonpanoltaan kuin koko rykmenttimme. Kaikin puolin.