Ryhmänjohtajan arvoinen ryhmä. Aivan yhtä hajanainen kuin minun oma halpa persoonani.
Ensinnäkin nuoruuden ja ihanteellisuuden edustaja — Matti Salmi, pieni lähettipoika, josta kirjoitin sinulle jo Helsingistä ja johon mielistyin jostakin syystä niin, että taivuin hänen pyyntöönsä ja hommasin hänelle siirron meidän komppaniaamme. Sanoin: jostakin syystä. Oikeastaan oli se siksi, että hän on orpo ja ypöyksin maailmassa. Eihän minusta hänelle paljon turvaa ole, mutta ehkä hiukan.
Toinen ryhmäni pojista, josta erikoisesti pidän, on varamieheni, korpraali Torttila, mies, jolla on kaikki hämäläisten parhaat ominaisuudet ja joka on hullun itsepäisesti kiintynyt minuun. Hänestäkin kerroin jo sinulle viime kirjeessäni.
Edelleen on joukossamme Pentinmäen veljespari Etelä-Pohjanmaalta, kaksi rotevaa, heränneisiin lukeutuvaa nuorta talonpoikaa, jotka yhdessä tappelivat jo vapaussodassa »pirua ja ryssää vastaan» (sillä erolla vain, että silloin oli heitä kolme, kolmas jäi Tampereen Amurinmaalle luoti rinnassa) ja jotka nyt ovat lähteneet jatkamaan samaa taistelua. Muhkeita poikia. Ellei Tuomas olisi vanhempaa veljeään hieman lyhyempi, olisi mahdotonta erottaa heitä toisistaan, niin samanlaisia he ovat, kuin kaksi marjaa samassa mustikanvarressa. Molemmilla leveät, rehelliset kasvot, joiden teräksenharmaissa silmissä on terävä katse. Suuri suu tuntuu vallan tarpeettomalta koreudelta, niin harvasanaisia he ovat, puheenlahjaa ei kummallakaan juuri nimeksikään. Mutta sitä rautaisemmat kourat ja vankempi vartalo.
Mainitsin jo äsken vanhan metsäläisemme. Hän on torppari Hämeen ja Savon rajamailta, Hermanniksi ja Vaariksi kutsuttu, Luoja ties, mikä hänen oikea nimensä on. Ei häntä voi ainakaan ulkomuodoltaan ryhmämme kaunistukseksi sanoa. Lyhyehkö, hieman kumara. Otsa loivasti taapäin viettävä. Silmät haaleat, niin rumia silmiä en muista pitkiin aikoihin nähneeni. Nenä tuollainen tavallinen suomalainen potattinokka. Sen alla pitkät, avuttomina alaspäin roikkuvat viikset, joita hän silloin tällöin mietteissään lipoo suhteettoman suuren — oikein hauenluisen kanteleen mallisen — alaleukansa paksulla huulella. Ja senkin kauneuden, minkä Luojamme kenties hänelle soi, on raskas elämä riistänyt: epämääräisen värinen tukka on häipynyt päälaelta ja roikkuu nyt takaraivolla ja niskassa aika tupsuina, ihon ovat tuulet ja tuiskut purreet rosoiseksi.
Oikeastaan on Hermanni sotateille kelpaamaton, nilkku. Mutta intoa hänellä on, ainakin riittämiin. Tai en tiedä, liekö intoa, se on ehkä paremminkin vihaa. Hurjaa, sokeata ryssänvihaa. Ja onhan hänellä syytä, leski oli jo ennestään, ja sillä aikaa kuin hän oli ilmoittautumassa punakaartiin, raiskasi joukko ryssiä hänen seitsentoistavuotiaan tyttärensä ja ampui ainoan pojan, joka yritti sisartaan suojella. Siitä asti on äijä ollut hieman höperö. Niin viisas hän sentään oli, että poikansa ruumiin ääressä repi palasiksi punakaartin jäsenkortin, otti sukset ja alkoi painua pohjoiseen — valkoisiin joukkoihin, jotka tappelivat ryssiä vastaan. Hyvin hän taisteli, siitä on todistuksena kaksikin urhoollisuusmitalia. Risaisten liivien kätköistä kaivoi hän ne puhellessamme esille.
— Suotta antoivat nuo. En niistä osaa perustaa. Jokainen ammuttu ryssä merkitsee enemmän.
— Aijai, sitä Vaaria, sekautui Kuikka, eräs ryhmäni pojista, jutteluumme. — Älä tuhlaa voimiasi mokomien vihaamiseen. Johan vanhatkin tiesivät: »Katoova!» sanoi piru kun ryssän loi. Ja vanhat olivat viisaita. Vaikka — kauan pimeyden ruhtinas tuota katoomista antaa odottaa!
Kuikka, hän on tuollainen, joka paikkaan nenänsä se pistää.
En voinut olla tekemättä sitä kysymystä, jonka sinäkin kai olisit tehnyt. Miten kävi tytön? Vaikka olisihan minun pitänyt etukäteen arvata. Torpantyttö ei — ainakaan meidän päivinämme — pidä suurta melua. Hänessä ei ole sitä teatraalisuutta, jota kasvatus antaa meille ja jota senvuoksi kuvittelemme muissakin olevan. Hän ottaa elämän sellaisena kuin se on… Hermannin tytär ei hypännyt koskeen eikä tehnyt muutakaan pahaa itselleen. Minne hän sitten hävisi, sitä ei isä tiedä.