Mitä se, lapsi? Sille tielle häipyi. Nyt viruu kai jossakin yhteishaudassa.
Hauskin miehemme on Tahvo Kuikka, 20-vuotias Karjalan poika. Aika hulivili. Pakkaa joka tytölle silmää iskemään. Tuollainen huoleton Shemeikka, jollaisia vain »laulun laaja kotimaa» meillä kykenee tuottamaan. Mutta ei hänelle suuttua voi. Täytyy vain hymähtää miehen päättömyyttä.
Hän on sorja poika. Mielikseen häntä katselee. Silmät tummansiniset, nauravat. Eivätkä huulet tahdo hetkeäkään pysyä hymyilemättä, paksunlaiset punaiset huulet, ja niiden tahdissa tanssivat myöskin poskien syvät hymykuopat. Tukka vaaleanruskea, miltei keikarimaisen suoralle jakaukselle kammattu. Leuassa syvä kolo.
Kun tarkastelin häntä, naurahti hän huvitettuna:
— Katsele sinä vain, kersantti. Kelpaakos poika ryhmääsi?
Menin vähän noloksi.
— Mikäpäs siinä? hymähdin sitten. — Komea poika.
Hän vilkutti minulle veitikkamaisesti silmää.
— Mitenkäs siinä vanhassa kirjassa sanotaan? »Moni on kakku päältä kaunis, kuorelta kovin korea» und so weiter. Luonto, katsos, luonto, se tahtoo olla tällä pojalla vähän Luojan firaapelityötä!
Katsoin mieheen ihmeissäni. Hän huitaisi kädellään huolettomasti.