— Juu, ei sitä luulis, mutta on poika koulujakin käynyt. Ukko elikkä isäni, niinkuin taidetaan sanoa, meinasi pojasta herraa. Rangaistavaa suuruudenhulluutta pikkutilallisessa, eikös? Oli siinä ruotsit ja saksat ja senkin vietävät. Mutta ei pojasta tullut kuin viidennen luokan herra, ei kissa vieköön tullutkaan! Viidennen luokan alkuun se jäi, meinaan. Ja sitten tuli tällainen. Reisupoika. Kurz und gut!
Kahdeksas mieheni on Kalle Toikka, valtamerihöyryn lämmittäjä, oikea ammattisoturi vanhaan hyvään malliin. Hänestä olisi Stålhandske aikanaan saanut mainion tappelupukarin hakkapeliittojensa kunniakkaisiin riveihin. Kun sanon, että hän on melkein päätänsä pitempi minua, saat jonkinlaisen käsityksen miehen mittasuhteista, enhän minäkään niitä luomakuntamme pienimpiä ole. Pää on samaan malliin, suuri ja lujatekoinen. Puhe tulee melkein kuin manalasta, niin matalaa ja jämerää se on. Kun hän nauraa käheätä nauruaan, paljastuvat risaiset, tupakan mustaamat hampaat. Silmät vain ovat pienet, epämääräisen väriset, niitä saa melkein hakea suurista kasvoista. Mutta onpa nenä, oikea kotkannenä, sitten sitä mahtavampi. Se pistää heti silmään. Ja hänellä on vielä tuollainen omituinen tapa hipoa vähäväliä oikealla kädellään nenäänsä, niin että sen valtavat mittasuhteet pistävät kahta selvemmin silmään.
Kuikka, auttamaton koiranleuka, huomauttikin hänelle:
– Kuules, merimies. Luuletko naama-aluksesi haaksirikkoutuneen?
Toikka tirkisteli häntä ihmeissään.
– Kissa vieköön, tuumailin sitä vain, kun aina koettelet, onko purjeesi vielä paikoillaan.
Toikka järäytti vastaukseksi:
– Saakeli, poikaseni! Puhut kuin ei sulla olisi alaleukaa ollenkaan!
Muuten on hän meistä varmasti se, jolla on takanaan merkillisimmät elämänvaiheet. Hän jäi jo pienenä orvoksi ja joutui enonsa kasvatettavaksi Pietariin.
— Tsinovnikkaa meinasi. Mutta ei suomalaisesta miehestä ole ryssän housuihin. Ei saakeli olekaan! Neljäntoistavuotiaana karkasin. Merille.