Siitä alkaen hän on kyntänyt valtameriä, varmasti paljon kokenut, vaikkei häntä ole saatu juttelemaan. Kun vapaussota alkoi, karkasi laivastaan Hampurissa ja seikkaili Pohjanmaalle.
— Mitäs? Tylsää, se lämmittäjän homma. Tappeleminen on toista! Eipä taida poika merille palata, ennenkuin sota maailmasta loppuu.
— Kas, kun et mennyt punakaartiin? kiusoitteli Kuikka.
Toikka ei suuttunut. Hipaisihan vain nenänsä vartta ja vastasi:
— Huono muisti, sulia, Kuikanpoika. Sanoinhan, että on tullut istuttua tsinovnikkakoulussa. Ryssänmaalla koulittu pitää kyllä luunsa erossa hapankaalisopasta… Muuten ei olisi ollut niin väliä. Tappeleminen kuin tappeleminen.
Kuikka huitaisi kädellään ja virkahti minulle:
— Mies on pähkähullu. Nicht wahr?
Puolen viidettä tuntia kesti matka. Ehtipä siinä väristä ja värjötellä kerrakseen.
Tallinnan satamaan saavuttuamme toistui sama meno kuin Helsingissä, puheita ja taaskin puheita. Mieleeni jäivät niistä vain everstimme sanat: »Poikamme kantavat merkkinä käsivarressaan jääkarhun päätä. Se merkitsee, että me tahdomme taistella jääkarhun voimalla. Meidän sotahuutomme on vanha, historiallinen 'hakkaa päälle!'» — Vaikka mene tiedä, mitä merkkimme oikein tarkoittaa. Ensimmäisen vapaarykmentin pojat kiusoittelivat meitä jo Helsingissä sillä, että kannamme symbolinamme käsivarressa jäniksen päätä.
Tärkeintä oli, että saimme satamassa kiväärit. Tuollaiset vanhat ryssänrämät, mutta kiväärit kuitenkin.