Tuo »tärkeinkin» on sentään aivan subjektiivinen käsite. Kuikan mielestä oli tärkeintä se, että vastassa oli tallinnalaisia naisia, jotka kukittivat meidät. Innostuksetta ja arvokkaasti. Mutta kukittivat kuitenkin.
Vihdoin olivat suuret herrat saaneet puhutuksi kyllikseen, ja saimme lähteä liikkeelle. Puoleksi paleltuneina ja nälkäisinä. Mutta jos toivoimme, että pääsisimme suoraan jonnekin sisälle haukkaamaan, erehdyimme. Meidät marssitettiin kauas eräälle torille, jossa meitä oli vastaanottamassa ennen muita Pietari Suuri. Ja kyllä hän olikin suuri, kolme miehen mittaa, seisoessaan siinä mahtaillen jalustallaan. Kärsittyämme vielä yhden puheen, jonka pitämisen kunniasta veli Pietari katkeruuksissaan kuitenkin kieltäytyi, pääsimme vihdoin tänne miellyttävään kasarmiimme. Vakuutan sinulle, että ruoka maistui.
Tallinna on kumma kaupunki. Monine suippokärkisine kirkkoineen, vanhoine torneineen ja muureilleen tekee se kauempaa puoleensavetävän vaikutuksen. Siinä on jotakin kunnianarvoisaa, sehän onkin kappale keskiaikaa. Mutta kun joudut kävelemään sen kapeilla, mutkikkailla kaduilla, omituisten keskiaikaisten rakennusten varjossa, alkaa sinua pian ahdistaa. Ja kulkiessamme läpi kaupungin, henki kaikkialta vastaamme saastainen ryssäläisyys. Ryssän haju, ryssän lika, ryssäläiset nimikilvet ja ryssän kieli — uh! Tuuletusta, paljon tuuletusta täällä tarvittaisiin.
Entä asujamisto? Puolet ryssän tyyppiä. Ja toisessa puolessa vahva annos juutalaisia. Maalattuja, hepeneisiä naisia. Mustia, vastenmielisiä miehiä. Ei, ellei tässä maassa ole parempaa kansaa, niin turhaan täällä on suomalainen veri juossut ja juoksee. Mutta kenties virolaiset itse ovatkin rintamalla, ovat jättäneet vain haaskat jäljelle.
Nuo kädet taskuissa meitä töllistelevät miehet sapettivat minua eniten. Sota? Siitä ei heillä näytä olevan aavistustakaan. Hekö rintamalle? Ei, antaa typerien tapella, sill’aikaa hoitelevat he afäärejään.
No niin, olen ehkä kuvaillut tätä päivää ja sen tunnelmia kovin mustin ja harmain värein. Mutta pääasiahan on, että kaikki on hyvin ja että olen hyvissä sekä hengen että ruumiin voimissa.
Parhainta vointia teille kaikille!
Teidän
Penttinne.»
Hän ei ehtinyt lukea kirjettään läpi, kun poikia jo alkoi palailla kasarmille. Jos hän olisi ehtinyt, niin hän tuskin olisi lähettänyt sitä sellaisena. Häneltähän oli vallan unohtunut vapaussankarin osa, jota hän oli ennen kotoalähtöään esittänyt. Ja kovin vähän puoleensavetävän kuvan hän oli piirtänyt veljeskansasta, jota Suomen velvollisuus oli auttaa.
Tunnin kuluttua päättyi hänen päivystysvuoronsa.