Kun hän saapui huoneeseen, oli Torttila huostaansa uskotun Pikku-Matin kanssa jo levolla. Kumpikaan ei kuitenkaan nukkunut, siinä melussa oli mahdoton saada unta. Pentinmäen veljekset istuivat sänkynsä laidalla mistään piittaamatta lukien jotakin mustakantista kirjaa.
Muut olivat juoneet. Kelpo lailla, sen näki yhdellä silmäyksellä. Hermanni nojaili huojuvin koivin ikkunanpuitteeseen tuijottaen ulos yöhön, kasvoilla tavallistakin synkempi ilme. Toikka ja Laukkanen istua retkottivat lattialla halaillen toisiaan. Väliin he hoilottivat, väliin kertoivat korkealla äänellä illan seikkailuista. Kuikka tanssi ripaskaa niin varmasti ja ripeästi, että se olisi ollut kunniaksi selvällekin miehelle.
— Hävetkää tuollaista alkua! karjaisi Pentti. — Nukkumaan paikalla, joka sorkka!
Kuikka pysähtyi hänen eteensä. Koko naama nauroi.
— Minkäs tälle! huusi hän. — Huomenna, Kaira, saarnaa huomenna. Silloin me sanotaan kiltteinä poikina vain: »A Luoja rashittaa», niinkuin ryssäkin pohmelossa valitti.
Puolessa tunnissa sai Pentti pojat asettumaan, niin että valot voitiin sammuttaa.
Hän oli juuri vaipumassa uneen, kun hänet havahdutti Toikan matala basso:
Ei, kuulesta, Kaira. Annas, kun kerron. Se ei kestä viittä minuuttia.
En saa unta, ymmärrätkös?
Pentti taipui:
— No, anna tulla. Mutta älä vitkastele.