— Muistatkos sen likkalapsen sieltä torin läheltä? Sen, jota näytin sulle? Sen nuoren ja vaalean, joka huiskutti meille ja huikkasi muiden mukana: »Elagu Soome pojad!» ja sitten ujona painoi naamataulunsa alas. Sen, josta sanoit, että mitäs häntä tollotat, joku viaton koulutyttö?
Toikka nauraa röhötti.
— No, entä sitten?
— Sitten? Hain sen kouriini. Pitihän sun ymmärtää, että olin hienoisessa pihkassa siihen. Löysinkö? Totta vie. Mutta ei se ollut mikään »viaton koulutyttö». Ja ujous, se oli vain »maailman tyhjää koreutta», jota vastaan papit niin koriasti pauhaavat. Saakelin reilu likka kyllä. Ei lainkaan turhantarkka.
Toikka nauroi jälleen.
— Kalle, nyt sinä sanot heti, missä olet ollut!
— Ky-kyllä, herra maisteri… Siellä, mistä saa Wein und Weib, niinkuin tuo Kuikanpoika sanoo. Siellä, missä on sellaisia »viattomia koulutyttöjä»… he-he…
— Hiljaa! Nyt ei sanaakaan enää!
Huoneeseen laskeutui äänettömyys. Silloin tällöin kuuli Pentti vielä
Toikan juopuneen naurahtelun. Kuu se hiljeni, kantautui läpi pimeyden
Tuomas Pentinmäen vakaa ääni:
»– – – äläkä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta – – –.»