Tahvo Kuikka oli tuskin ehtinyt vilkaista ulos ikkunasta, kun hän jo hihkaisi:
Tämä on toista kuin Tallinna! Luulen, että viihdymme Tartossa!
— Kuikalle riitti, kun hän näki pari naisihmistä, naurahti Torttila oikeasta suupielestään. — Pelkäsitkös, että Tartossa on vain miehiä?
Juna pysähtyi. Väsyttävä rautatiematka oli lopussa. Pohjan Poikain ensimmäinen pataljoona oli saapunut Viron sydämeen.
Kahdeksas luku.
Aurinko paistoi sisään. Sen säteet tanssivat iloisesti pappilan salin valkeaksi maalatulla lattialla, mattojen välissä. Oli kuin ne olisivat iloinneet siitä, että olivat päässeet lämpöiseen huoneeseen paukkuvasta pakkasesta ja narskuvalta pihamaalta, jota oli toivotonta koettaakaan sulattaa, niin hyytävän jäistä se oli.
Miten hyvin ymmärsikään niiden ilon, olihan se niin lyhyeksi tuomittu. Parin tunnin perästä kaikki olisi taas ohitse, ohitse ehkä päiväkausiksi. Sellainenhan se on, Pohjanmaan talvi, pitkä ja pimeä.
Ruustinna ja Hanna istuivat salissa ompeluksineen. Mutta vain ruustinna neuloi, täyteläinen vartalo kumartuneena syvään työn yli. Aurinko hehkui hänen tukassaan, joka kerran oli ollut runsas ja kiiltävän musta. Nyt se oli kierretty takaraivolle pieneksi, yksinkertaiseksi sykkyräksi, ja mustien hiusten keskessä välkkyi jo joukoittain hopeanhohtoisia suortuvia.
Hannan käsityö oli vaipunut syliin. Hänen katseensa seurasi auringon säteiden leikkiä lattialla. Hänestä tuntui, kuin hänellä olisi ollut jotakin yhteistä noiden viluisten säteiden kanssa.
Nekin olivat näköjään niin iloisia, huolettomia. Ja kuitenkin niissä värisi elämän pelkoa ja elämän tuskaa. Kuluttavaa, jäytävää kammoa.