Ne tanssivat… Niin, pitää olla iloinen, iloinen nopeaan kiitävän hetken. Pian saattaa tulla pilvi tai yö. Yöhön niiden satu loppuisi.
Entä hän, Hanna? Yöhönkö hänenkin satunsa loppuisi?
Vaistomaisesti painoi hän kädet poveaan vastaan. Siellä oli Pentin viime kirje.
Suuret, kauniit silmät ryöpsähtivät täyteen kyyneleitä. Hän kumartui nopeasti työhönsä.
Ruustinna nosti katseensa ompeluksesta.
— Onkohan siellä etelässä yhtä kylmä kuin täällä? Kunpa Pentti pitäisi vain kylliksi lämmintä yllään.
Hanna nyökkäsi kohottamatta päätään. Hän ei uskaltanut.
Vanhat silmät katsoivat hellästi tyttöä, joka näppärin sormin jatkoi työtään. Miten hän näinä viikkoina olikaan kiintynyt tuohon herttaiseen, reippaaseen tyttöön! Hannan seura viihdytti rauhatonta sydäntä. Heissä oli niin paljon samanlaista, vaikka toinen oli nuori, toinen vanha. Hän ymmärsi, mikä sai hoikat sormet noin kuumeisesti työskentelemään. Sydän se oli, rakastavan nuoren naisen levoton sydän.
— Rakas lapsi, kenelle sinä kudot villapaitaa?
— Pikku-Matille, vastasi tyttö.