Molemmat jatkoivat työtään äänettöminä. Sitten ruustinna virkahti hiljaisesti:
— Olen alkanut pitää Pentin tovereista. Jumala siunatkoon ja varjelkoon heitä! Pentin kirjeet tuovat heidät niin lähelle. On kuin olisi jo kauan tuntenut heidät. Tuntuu rauhoittavalta tietää, että hänellä on sellaisia ystäviä ympärillään kuin Torttila ja Pentinmäen veljekset.
— Niin, ja Pikku-Matti huollettavanaan, lisäsi Hanna. — Ja Penttihän sanoo, että koko rykmentti on täynnä samanlaisia miehiä. Jäyhiä ja karuja ulkokuoreltaan, hurjiakin joskus, mutta sydän kullasta… Täti, mikseivät ihmiset täällä kotona ymmärrä heitä?
— Se on niin inhimillistä, rakas lapsi. Ei jakseta tai ei tahdota ymmärtää suuruutta, joka on niin lähellä. Jumalan avulla kansamme vielä kerran osaa antaa heidänkin työlleen oikean arvon. Mutta vuosia siihen menee… Kuulitko heitä taas solvattavan?
Hanna nyökkäsi. Siniset silmät katsoivat katkerina eteensä.
— »Ne ovat pelkkiä hurjia, ryöstöihin ja murhiin valmiita veitikoita, joille kotimaan kamara on käynyt liian kuumaksi», sanottiin.
— Entä, mitä sinä vastasit? kysyi ruustinna värähtelevällä äänellä.
— Osasin vastata niin huonosti, täti. Niinkuin aina, kun tulistun. Sanoin vain, etteivät he tunne noita miehiä. Niin, kenties jonkun heistä arkioloissa, mutta eivät sellaisina, miksi suuri tehtävä on luonut heidät. Saattepa nähdä, sanoin, että isänmaa on tulevaisuudessa vielä ylpeä juuri näistä pojistaan, jotka ovat jättäneet kaiken ja rientäneet maksamaan kansamme velkaa pirstoiksi lyödylle heimollemme.
— Ja he?
— He! huudahti Hanna suuttumuksen punan lehahtaessa kasvoille. — He hymähtivät minulle säälivästi.