Ruustinna huokasi raskaasti ja painui työhönsä.
Hetken kuluttua hän sanoi:
— Etkö laulaisi jotakin, rakas lapsi?
Tyttö nousi heti ja meni pianon ääreen.
— Mitä täti tahtoisi kuulla?
Ruustinna vastasi miltei kuiskaten:
— Jos voit, lapsi, sen, mistä Pentti niin paljon piti.
Hanna säpsähti. Sydänalasta vihlaisi. Mutta tyynesti istuutui hän pianotuolille, ja kauniina helähtivät Merikannon ihanat sävelet ilmoille. Ja niihin yhtyi kaunis ääni:
»Kun ärjyivät rannan hyrskyt, niin kantelo vienosti soi. Kun ulvoivat syksyn myrskyt, se kevättä rintahan toi.»
Säveliin valoi Hanna sielunsa, sydämensä. Niissä väreili nuoren naisen tuska ja kaipuu. Paljastui voimakkaan sydämen koko hehkuva rakkaus.