Ruustinnan käsityö oli vaipunut helmaan. Katsoessaan laulajaa, jonka kaunis niska kohosi valkeana tummansinisen puvun soikeasta kaula-aukosta, täytti sanomaton hellyys hänen sydämensä. Siinä oli tyttö, joka oli kuin luotu hänen poikansa elämänkumppaniksi. Pikku Pentin, joka lapsesta saakka oli ollut niin uhmapäinen, helposti tulistuva, mutta jo seuraavassa hetkessä saattoi epätoivoisena heittäytyä äitinsä syliin. Siinä hän rauhoittui hellien sormien hivellessä tuuheata tukkaa. Nosti päänsä ja katsoi äitiä silmissä sekaisin itkua ja naurua. »Kas niin, nyt se on taas ohi, musta hetki.» Ja hän nousi ja pyöräytti villisti äitiään. »Sinä rakas, rakas!» Usein silloin hän oli jäänyt kyynelsilmin katsomaan poikansa jälkeen. Pentillä oli vaikea luonne. Mitä tulisikaan hänestä, ellei äidin paikkaa kerran täyttäisi nuori nainen, joka ymmärsi tuota rajua ja samalla hellyyttä kaipaavaa luonnetta?
Hanna ymmärsi. Hanna…
— Äiti! kuului kansliasta rovastin ääni. — Tulehan vähän tänne.
Laulu keskeytyi. Hanna käännähti ruustinnaan hymyillen.
— Ei, jatka sinä, rakas lapsi. Tulen pian takaisin.
»Soi vienosti murheeni soitto, soi hellästi kaihoni, soi! Mut hellimmin helise hälle, joka murheen mun rintaani…»
Laulu katkesi äkkiä. Hanna heittäytyi koskettimien päälle ja purskahti itkuun.
Hän kykeni hillitsemään itsensä, kun muita oli läsnä. Täytyihän hänen jaksaa. Jaksaa hymyillä, olla iloinen, rauhoittaa. Mutta yksin…
Ja tämä laulu! Laulu, jota hän oli laulanut Pentille niin monesti.
Tuntien harmaiden silmien kuumasti polttavan niskaansa.
— Miksi sinä aina tahdot tätä kuulla? oli hän joskus kysynyt. — Minulle se nostattaa kyyneleet silmiin.