He istuivat jälleen salissa. Ruustinna ja Hanna töihinsä syventyneinä.
Rovasti keinutuolissa ladaten piippuaan.
— Kuulepas, Hanna, virkahti rovasti.
Tyttö lehahti tummanpunaiseksi ja kumartui syvempään työnsä yli. Oliko setä ehkä huomannut? Olivatko silmät paljastaneet hänen ajatuksensa, kuuman, kiihkeän veren jostakin syvältä, rinnan hetteistä esille loihtimat ajatukset?
Mutta ei. Rovasti jatkoi rauhallisesti:
— Äiti kertoi, että sinä olet saanut Pentiltä eilen kirjeen. On kai se sinulla mukanasi, Hanna?
Kun tyttö nyökkäsi, jatkoi hän:
— Sanottakoon pojasta mitä hyvänsä, tunnustaa täytyy, ettei hän unohda omiaan. No niin, he eivät vielä olekaan joutuneet rintamalle. Sitten ei sieltä usein kuulumisia saakaan… Lukisitko minulle kirjeen, Hanna? Äitikin kuuntelisi sitä varmasti mielellään toistamiseen.
Hanna veti kirjeen esille ja alkoi lukea:
»Tartto 27.1.—19.
Rakas Hanna!