Kuikka katsoi tyttöä, ja hänen silmissään paistoi hellyys.
Villihanhea, niin, Shemeikka, kuiskasi Pentti hänelle. — Mutta älä sure. Ei se niin vaarallista ole. Villihanhen voi kesyttää.
— Mitä te sanoitte, kersantti? kysyi Linda.
— Typeryyksiä vain, vastasi Kuikka. — Kuule, Kaira, tuolla istuu luutnantti Tuominen. Hän viittoo sinulle.
Pentti nousi kumartaen. Nuo kaksi eivät enää tarvinneet häntä. Kuikan muutamat saksalaiset lauseparret eivät kyllä pitkälle auttaneet. Mutta he tulivat toimeen kumpikin äidinkielellään. Sen aukon, minkä kielten eroavaisuus vielä keskusteluun jätti, täytti silmien kieli — ja sehän on kaunopuheisinta.
Toisessa nurkassa istui pari rykmentin upseeria. Todellakin, siellä viittoi luutnantti Tuominen hänelle. Ja toinen oli itse pataljoonan komentaja.
Pentti pysähtyi upseerien eteen sotilaalliseen asentoon.
— Istuutukaa, kersantti, kehoitti kapteeni Hamula tarjoten savukkeen. —
Luutnantti Tuomisella on asiaa teille.
Pentti katsoi vanhaa sotatoveriaan. Niin tietysti, pieni, hento luutnantti oli taas pienessä hiprakassa.
— Kuka on tuo nainen? kysyi Tuominen.