Juhla oli lopussa.
Pentti asteli Torttilan vieressä, joka rauhallisesti poltteli piippuaan. Pakkasilma teki hyvää. Kaikkialla oli hiljaista. Taloissa molemmin puolin katua nukuttiin. Ainoassakaan ikkunassa ei näkynyt valoa.
Toverukset kulkivat hitaasti. Muutamankymmenen askeleen päässä heidän edellään kävelevä pari ei pitänyt kiirettä.
Alettiin tulla syrjäkaupungille. Kadut kävivät epätasaisemmiksi. Talot ränstyneemmiksi.
— No, miltäs maistui? kysyi Pentti.
Olihan se, komeaa meinaan, vastasi Torttila ykskantaan oikeasta suupielestään.
Mutta? kysyi Pentti. — Sinun äänestäsi kuulee, että siinä on jokin »mutta».
Torttila ei pitänyt kiirettä vastauksella. Viimein otti hän piipun suustaan ja sanoi:
— Onhan siinä. — Juhliminen käy jo sisulle. Päästäisiin rintamalle.
Saataisiin tehdä, jotakin.
— Sanos muuta. Pojat alkavat jo pitkästyä odotukseen. Pentinmäen veljekset ja Hermanni ovat lopullisesti menettäneet puhelahjansa. Näitkö muuten Pikku-Mattia juhlassa?