Koko luokka — tulokasta lukuunottamatta — oli läsnä, kaikki kaksitoista. Lähinnä häntä istui luokan toiseksi pisin mies, Paavo Paasio, leveäharteinen hummailija, Paukka, sitten Erkki Laurila, punatukkainen voimailija ja luokan »Juristi», sitten Kyösti Mustala, luokan kiharapäinen maalari ja tanssimestari, jotka olivat yhdessä tuumin vallanneet mukavan nahkasohvan. Läheisiin syviin nojatuoleihin olivat vaipuneet Antti Aava, harvatukkainen ja harmaakasvoinen »filosofi», ja Eino Ojanen, liikanimeltään »Ämmä», miksi hänet oli ristitty hienostelevan käytöksensä takia. Leposohvalle olivat sijoittautuneet Urho Rimpi, »Mörisijä,» luokan tanakka laulumestari, jolle valitettavasti ei oltu lauluääntä eikä sävelkorvaa suotu, Eero Heinämaa, luokan pikkuvauva, ja Antero Saarelainen, solakka ja huoleton maailmanmatti, jonka ruskeat kiharat kilpailivat Mustalan mustien kanssa tyttöjen suosiosta. Yrjänä Kataja, maalta kotoisin oleva urheilumies ja luokan »siveellinen selkäranka», piti hallussaan keinutuolia. Huoneen toisessa päässä, ikkunoiden luona istuivat lopuksi Aarne Salo, jonka ehtymättömät taskurahat olivat hankkineet hänelle lempinimen »Jokamies», ja pyylevä Toivo Terä.
— Valmiit? kysäisi Honka, kun ensimmäiset savut pöllähtivät ilmaan.
Pojat nyökkäsivät. Mutta Honka ei pitänyt kiirettä alkamisella. Sitten hän lausui painokkaasti ja kumeasti:
— Sota!
Pojat eivät liikahtaneet Honka katseli kummissaan heidän välinpitämättömiä naamojaan.
— Ettekö te kuule, että minä sanon: Sota! toisti hän.
Aava haukotteli ikävystyneenä.
— Sinun uutisiltasi puuttuu aina mielenkiintoa, huomautti hän vetelästi. — Sanoit tietäväsi uutisen, mielenkiintoisen uutisen. Me istumme ja odotamme henki kurkussa. Ja sitten tulet sinä ja karjut: Sota! Sota? Onko se olevinaan uutinen? Armon vuonna 1917, jolloin maapallomme joka nurkassa on tapeltu jo kaksi ja puoli vuotta? Sota! Mitä se meitä liikuttaa, tuleeko yksi sota ennestään jo lukemattomien lisäksi? Oh, hyvä veli, olisit nyt edes huutanut: Rauha! Se olisi jo ollut jotakin se. Jotakin uutta. Sinun älyn puutteesi surettaa minua, Maddi. Vilpittömästi surettaa.
Aava kaivautui syvemmälle tuoliinsa ja antoi päänsä retkahtaa tuolin selkämykselle. Silmät painuivat umpeen. Hän näytti haluavan nukkua pitkän puheensa päälle. Honka haukkoi hetken ilmaa, sitten hänen nyrkkinsä paukahti sohvapöytään.
— Huh, millainen aasi! huusi hän. — Typerä, vetelä itiootti! Ensin ymmärrät väärin etkä sitten anna toiselle suunvuoroa. Minä tarkoitan sotalla, että koulussa on syttyvä sota.