— Minä, Jätti-Matti, »Yhtistyksen pehmeän teen katottamiseksi äitinkielestämme» myöhäissyntyinen jäsen, vaatia äänettömyyttä!
Äänten sorina vaimeni hiukan, mutta hiljaisuutta ei huoneeseen tullut.
— Uutisia! Minulla on uutisia! karjaisi silloin Honka.
Silmänräpäyksessä kaikki vaikenivat.
— Istukaa. En sano sanaakaan, ennenkuin istutte paikoillenne joka sorkka, huusi Honka tuntien syvästi tällä hetkellä arvonsa.
— Odotatko myös, Maddi, kunnes olemme saaneet piiput hampaisiin? tiedusteli Antti Aava kaivaessaan tupakkavehkeitä taskustaan.
— Oo-ja, myönteli Honka. — Mutta, ystäväni, minä pyytän, älä ärsytä minua tuolla kirotulla puustaimella. Tietäthän sen olevan minulle samaa kuin sonnille punainen riepu.
— Kohtalo on minulle kova, valitteli luokan pienin, Eero Heinämaa. — Minulla on pikku veli, joka ei osaa sanoa ärrää, ja luokkatoveri, joka ei kykene tekemään eroa deen ja teen välillä. Kai minun oma tulevaisuuteni on se, että pian unohdan, miten aa lausutaan. Niin, Jätti-Matti, kai sinä muistat vielä aineesi? Sen metsästysaineen, jossa sinä innostuit kuvailemaan, miten hauskaa on »putodella oduksia puisda»?
Pojat purskahtivat nauruun. Juttu oli kaikilla tuoreessa muistissa.
Honka nauroi itse mukana, mutta huusi sitten teeskennellyn uhkaavasti:
— Sinä kuustuumainen Eero, sinä hännänhuippu, sinä napataatta! Ellet sinä opi pitämään suutasi, nostan sinut niskakarvoistasi ulos ovesta neuvottelumme ajaksi. Ja saman teen jokaiselle, joka tämän jälkeen häiritsee hiljaisuutta. Ukaasin allekirjoitti korkeimman omakätisesti Matti Honka, Jätti-Matiksi kutsuttu. Verstanten?
Pojat askartelivat äänettöminä, mikä pannen piippuaan kuntoon, mikä sytytellen paperossiaan. Honka katsoi heitä toista toisensa perästä nauttien siitä asemasta, johon uutinen hänet oli nostanut. Varsin usein ei tapahtunutkaan, että hän tässä joukossa sai olla johtajan paikalla.