— Minulla on vielä sanottavana teille jotakin, lisäsi Aarne. — Jotakin, joka saattaa tuntua oudolta sen valossa, mitä äsken sanoin. Katsokaas, olen kutsunut Linnan tänne tänään.
Kataja vihelsi pitkään. Terä katsahti puhujaan hölmistyneenä. Sitten hän huudahti:
— Mitä loruja! Sehän on mahdotonta. Tulokas tänne? Luokkamme istuntoon!
Aarne hypisteli hermostuneesti kellonperiään.
— Valitettavasti on asia niin kuin sanoin, virkahti hän. — Minä puolestani olen kylläkin suunnilleen samaa mieltä kanssasi, Terä — tällä kertaa. Mutta se ei muuta asiaa. Katsokaas, seikka on se, että tulin eilen päivällispöydässä maininneeksi tulokkaasta, ja kun tänään sitten puhuin äidille tästä istunnostamme, kysyi hän, olinko jo kutsunut myöskin uuden toverimme. Vastasin luonnollisesti, etten aikonut kutsuakaan. Mutta valitettavasti ei äiti — niin ymmärtäväinen kuin hän yleensä onkin — voinut käsittää, miten mieletön oli ajatuskin Linnan mukaan tulemisesta. »Olethan kutsunut aina ennenkin koko luokkasi», sanoi hän, »toivon niinollen, ettet tee poikkeusta nytkään, etenkin, kun kysymyksessä on toveri, jolla ei ennestään ole tuttuja kaupungissa.» No, saatoinko sitten tehdä muuta kuin kutsua tulokkaan?
— Et mitenkään, se on minun vakaumukseni, hyväksyi Kataja empimättä.
— Niin no, kun se kerran on sinun äitisi toivomus, taipui Teräkin.
Aarne huokasi helpotuksesta.
— Uskokaa, jos tahdotte, mutta tämä asia on koko ajan painanut mieltäni, selitti hän. — Tuntuu oikein hyvältä, kun tiedän ainakin teidän kahden ymmärtävän, etten voinut muuta.
Samassa ovi lennähti auki, ja huoneeseen ryntäsi aika melulla koko puuttuva osa luokkaa — mikäli ei siihen kuuluvaksi vielä lukenut Olavi Linnaa. Hetken vallitsi huoneessa tavaton meteli, jossa itsekunkin oli vaikeaa saada ääntään kuuluville. Mutta sitten kajahti Matti Hongan, luokan jättiläisen, ääni yli hälyn: