Tosin — sitä ei käynyt kieltäminen — olivat he vuosien kuluessa saaneet tottua siihen, että heidän joukkoaan oli lisätty milloin yhdellä, milloin useammalla luokallejääneellä. (Se olikin varsin tarpeen, jottei luokka olisi sulanut olemattomiin.) Mutta ne olivat sentään vanhoja koulutovereja, saman hengen lapsia. Eikä niitä oltu sitäpaitsi tungettu heidän keskuuteensa kesken lukuvuotta, niinkuin nyt tämä tulokas.
Ikävä juttu!
Luokka oli tähän asti muodostanut lujan kokonaisuuden, jonka tahtoon jokainen yksityinen oli taipunut Mutta nyt oli tuo tulokas työnnetty heidän piiriinsä, eikä hän tietystikään voisi sulautua heihin. Ohi olisi nyt se aika, pääteltiin, jolloin toverusten kesken saattoi puhua vapaasti ja elää vapaasti tarvitsematta pelätä opettajien pääsevän perille heidän pikku salaisuuksistaan.
Koko luokka oli kuohuksissa.
Varsin ystävällisiä ja luottavaisia eivät olleet ne katseet, joita kaksitoista silmäparia oli lennätellyt tuohon tulokkaaseen tänään, ensimmäisenä koulupäivänä, hänen kököttäessään paikallaan aivan opettajan pöydän edessä. Ja siellä, heidän keskellään, hän kuitenkin oli istunut niin kiukuttavan rauhallisena, ikäänkuin mitään mainitsemisen arvoista ei olisi tapahtunut. Aivan liian hiljaisena ja tarkkaavaisena, jotta hän olisi voinut olla näiden villien poikien mieleen. Tummien silmien surumielinen, miltei synkkä ilme ei liioin ollut omiaan tekemään häntä siedettävämmäksi noiden velikultien silmissä. Se arvostelu, joka hänestä luokkahuoneessa langetettiin koulun avajaispäivänä, oli ollutkin kaikkea muuta kuin imarteleva.
— Minun vakaumukseni on, lausui Kataja, että meidän olisi koetettava päästä yhteisymmärrykseen tuon Linnan kanssa.
— Yhteisymmärrykseen? matki Terä. — Onpa sekin keksintö. Aivan yhtä tylsä kuin kaikki muutkin »vakaumuksesi». Hyvä selkäsauna, siinä on kyllin yhteisymmärrystä sille mammanpojalle!
Kataja ei katsonut maksavan vaivaa vastata.
— Minä olen puolestani, selitti Aarne, eilisestä alkaen harkinnut, mitä meidän pitäisi tehdä tässä jutussa, mutta ratkaisu ei ole niinkään helppo. Terän ehdotus on tietysti mahdoton. Antaa selkään—ja mistä syystä? Sitäpaitsi — ja se on minun mielestäni tässä ratkaisevaa — me emme voittaisi sillä mitään. Mutta toisaalta ei nähdäkseni ole meidän asiamme erikoisesti pyrkiä yhteisymmärrykseen tuon tulokkaan kanssa. Osoittakoon hän ensin olevansa meidän toveruutemme arvoinen ja voivansa tulla yhdeksi meistä, niin sitten. Eiköhän liene parasta, että me toistaiseksi jäämme yksinkertaisesti vain odottavalle kannalle häneen nähden? Vai mitä te arvelette?
Toiset myönsivät hänen olevan oikeassa.