Aarne pudisti päätään nauraen.
— Ei, sanoi hän, minä olen vain tyhjänpäiväinen diletantti sinuun verrattuna.
— Ja Aava on diletanttia huonompi, pisti Terä väliin. — Vain Yrjänä ymmärtää lukea kaikkea ja — vaieta. Te muut, jotka luette (minähän lakkasin jo viidenneltä luokalta päästyä sitä tekemästä) luette sivun ja tunnette heti tarvetta toitottaa sen maailmalle. Aava ainakin.
— Nyt sinä olet kohtuuton, Terä, vastusti Aarne. — Aava on meistä kaikista sukkelin.
— Mokomiakin sukkeluuksia! huudahti Terä. — Typerä hän on. Niin, typerä, kuuluakseen meidän joukkoomme. Skeptikko on olevinaan. Kaikkea! Lukenut kai pari sivua Montaignea, ja sillä on tämä »epäilijäfilosofi» valmis.
Terän kiukkuinen purkaus tuntui toisista kiusalliselta.
Kataja virkahti tyynnyttäen:
— Jätetään jo tämä ja puhutaan mieluummin jostakin muusta. Esimerkiksi siitä, miten meidän pitäisi suhtautua Olavi Linnaan.
— Tulokkaaseen! huudahti Aarne. — Siinäpä meillä onkin pulma.
Oli niin, että nyt joululoman jälkeen kokouduttaessa jälleen kouluun oli seitsemättä luokkaa kohdannut odottamaton isku. Heidän joukkonsa, jota he olivat jo tottuneet pitämään suljettuna piirinä, oli lisäytynyt yhdellä. Tämä, Olavi Linna, tulokas, oli kuin pudota mätkähtänyt heidän keskuuteensa. Jostakin maaseudulta hän tuli, se tiedettiin. Mistä — siitä ei kukaan ollut vaivautunut ottamaan selvää.