Terän äänessä oli ehkä hiukan liian paljon kireyttä ollakseen leikkipuhetta. Mutta siihen olivat toverit jo tottuneet.
— Hän sanoi, uskoi Aarne, tyttöjen antautuvan hakkailtaviksesi ulkomuotosi harhaanjohtamina. Se, näetkös, johtaa mieleen rusthollarin ja tyttöjä ennenkaikkea houkuttelevan vankan rusthollithan. Mutta jokainen rakkausjuttusi päättyy yhtä nopeasti kuin alkoikin, kun tytöt huomaavat, että ainoa rusthollisi — kunnioitusta herättävä tosin sekin — on se, mitä mahtuu yhdeksäänkymmeneen seitsemään kiloosi.
Terä punastui. Hän ei pitänyt siitä, että hänen lihavuudestaan laskettiin leikkiä, ja vielä vähemmin siitä, että hänen voittonsa naismaailmassa asetettiin kyseenalaisiksi.
— Aava on vain kateellinen, huomautti hän sitten.
— Tytöt eivät ole milloinkaan voineet sietää hänen kaljua päätään ja ilkeää kieltään. Katkeruuksissaan hän on keksinyt nyt tuon tarinan.
— Saattaa olla, myönsi Aarne. Sitten hän kääntyi Katajaan: — Löydätkö mitään uutta lehdistä, Yrjänä?
Puhuteltu antoi sanomalehden vaipua syliinsä ja katsoi tovereihin.
— En mitään erityistä, vastasi hän säyseästi. Sitten hän kysyi epävarmalla äänellä: — Tämä lehti…? Onko mielestäsi ehkä sopimatonta, että minä täällä…?
— Mitä vielä! torjui Aarne. — Lue sinä vain tai tee mitä tahdot. Pääasia on, että olet kuin kotonasi. Olisihan sitäpaitsi mieletöntä asetella esteitä lukuhalullesi, joka on meikäläiselle jokseenkin tavaton, niin seitsemäsluokkalaisia kuin olemmekin.
— Entä sinä ja Aava? huomautti Kataja.