— Nyt sinä taas puhut roskaa, Terä, keskeytti Aarne. — He ovat kaikki kelpo poikia ja hyviä tovereita, joiden ystävyydestä kannattaa olla ylpeä.
Terä huomasi toisen kuumenevan. Siniset silmät leimusivat jo. Sellainen intoilijahan se oli ollut aina ensimmäiseltä luokalta alkaen.
— No jaa, myönsi hän, reilu sakkihan se on, tuo meidän luokkamme, sitä ei käy kieltäminen. Mutta tähän ympäristöön? Ei, täällä se vaikuttaa raa'alta ja moukkamaiselta. Olihan heillä sentään, Luojan kiitos, kyllin älyä ymmärtääkseen, ettei viina voinut kuulua tämän illan ohjelmaan. Se on kylläkin paikallaan, kun ollaan Paasion mörskässä tai muualla — ja piiput ja paperossit, nehän ovat viattomia leikkikaluja näin meikäläisille. Mutta ajatteles heidän suutaan!
Aarne hymähti merkitsevästi. Ikäänkuin Terä sitten muka olisi heitä muita parempi! Turhia vain löpisi.
— Niin, ajatteles, jatkoi Terä, Jätti-Matin hirvittävällä basso-äänellä lausuttuja »totellisia totuuksia» ja laskeudu tai nouse niistä — mielesi mukaan — mielettömän Aavan elikkä aavan mielettömyyden elämänselityksiin. Ja entäs me muut? Ei meissä taida olla monta sellaista, joka pyrkisi kätkemään kynttiläänsä vakan alle…
— Et ainakaan sinä, tarttui Aarne puheeseen. — Joko sinulla on taasen uusi heila? No, anna kuulua.
— Jo toki. Se entinen…
Aarne keskeytti hänet nauraen:
— Älä vain rupea taas veisaamaan sitä vanhaa virttäsi, miten paljon vikoja tytössä oli ja miten sinä sitten, tytön itkusta huolimatta, annoit hänelle »potkut». Minä en kuitenkaan, yhtä vähän kuin kukaan muukaan, usko noita juttujasi. En enää, näetkös? Oletko jo kuullut, mitä Aava tässä muutamana päivänä sanoi sinun monista rakkausjutuistasi?
— En. Anna tulla. Jotakin ilkeää se on, koska se on Aavasta kotoisin.
Mutta anna tulla vain!