Ojanen pyyhki nenäliinalla kiiltokenkiään, joille Honka oli innoissaan astunut.
— En pane vastaan minäkään, suostui hänkin.
Ja Rimpi hoilasi:
— Syttyvä on sota julma, vihan liekki leimuaa…
— Olkaa hiljaa, pojat, ja harkitkaamme asiaa, kehoitteli Laurila.
Aava ei ollut liikahtanut tuolistaan. Hän seurasi hymy huulilla toverien riehuntaa. Katajan keinutuoli oli pysähtynyt, hän kuunteli tarkkaavaisena. Ja Mustala oli kaivanut esille paperia ja kynän ikuistaakseen tuon eloisan taulun edessään.
Kun melu hiljeni, kääntyi Laurila Hongan puoleen:
— Kerro kaikki, mitä tiedät. Ei tästä muuten tule mitään selvää.
— Minä en tunne juttua kokonaisuutessaan, alkoi Honka. — Vähän sieltä täältä. Tipalan viites luokka oli tänään tapansa mukaan ollut eläinoppitunnilla meitän koulullamme. Silloin oli Puutiainen — rutto hänet periköön — kesken tuntia kysynyt, tuntevatko tytöt meikäläisiä. Tietysti he tuntevat, myönsivät tipat. Puutiainen oli sitten — Luoja ties, mistä syystä — ottanut reposteltavakseen Salon Aarnen…
— Aarnen!