— No, sanonhan minä, taipui Aarne. — Se on, se on — Olavi Linna.
— Olavi Linna?
— Tulokas?
Poikien naamat venähtivät pitkiksi. He tunsivat pettyneensä. Siinäkö koko salaisuus olikin?
— Nytkö vasta sinä, Jokamies, olet huomannut, että sakissamme on sellainenkin kanalja? Vai? huusi Paasio.
— Älä rähise! huudahti Aarne pyyhkäisten hiukset otsaltaan. — Linna on ollut entisen koulunsa maalivahti ja toveriensa kertoman mukaan hyvä vielä sekin. Sisareni jutteli siitä minulle. Tänä vuonna hän ei ole kylläkään harjoitellut. Mutta eiköhän se sittenkin mene?
— Uhkapeliä olisi ottaa tuo mies maalivahdiksi pelkän juorun perusteella, vastusti Paasio. — Muutenkin on sellainen kepuli mieheksi. Emmekä me ehdi lainkaan koetella häntä ennen kilpailuja.
Hongan kasvot olivat kirkastuneet. Hän tunsi päässeensä raskaasta taakasta. Nyt hän tarttui puheeseen:
— Uhkapeliä, sanoit. Ehei, kampraati, sitä se ei ole. Huonompi minua ei
Linna voi ainakaan olla. Hänestä me teemme maalivahdin. Punktum!
— Olkoon niin!