Seuraavalla välitunnilla sovittiin asiasta. Olavi Linna hämmästyi ensin aika lailla, mutta ei pannut vastaan.
— Joko se on hiivatin hyvä maalivahti tai sitten se on hiivatin frekki, mutisi Paasio itsekseen. — Luultavasti se on frekkiyttä.
Mutta Honka veti Olavin syrjään.
— Kuules, olisi vähän asiaa, aloitti hän empien. — Niin, tuota, sitä minä vain, että jos sinä pelastat skolen maineen, niin rupean minä siihen sinun Sarastukseesi. Hölyn pölyä se minusta on, koko homma. Mutta rupean sittenkin. En minä sellaisia justiinsa ymmärräkään. Sen vain sanon, saaplari, että jos tänään käy hyvin, saat tämän miehen sieluineen, sorkkineen. Parasta siinä kaupassa ovat nyrkit — usko pois. Niitä sinä pian tarvitsetkin. Se on totuus, totellinen totuus. Usko, jos tahtot.
* * * * *
Toisella tunnilla oli luokalla ainekirjoituskokeet. Lehtori Kari antoi pojille luettelon valittavista aineista ja syventyi sitten lukemaan korehtuuria uuteen kielitieteelliseen teokseensa.
— Mistäs sinä skriivaat? kuiskasi Terä vieressään istuvalle Aavalle, luokan parhaalle ainekirjoittajalle.
Puhuteltu suuntasi verestävät silmänsä toveriin ja hymähti pilkallisesti:
— Hyh, ei järkeä yhdessäkään. Ei auttane, koetan kai; kilpalaulantaa.
Seuraavan neljännestunnin kuluessa ei luokassa kuulunut muuta kuin kynien ja paperin kahinaa. Itsekukin oli syventynyt työhönsä.