Mutta sitten pysähtyivät yhtäkkiä kaikkien kynät. Katseet suuntautuivat kysyvinä Aavaan. Tämä oli noussut pystyyn ja sulloi parastaikaa kyniä ja kumeja taskuihinsa. Ei kai hän vielä aikonut lähteä?
Mutta oli miten oli, opettajanpöydän luo hän vain rauhallisena asteli jättääkseen koekirjoituksensa. Lehtori Kari silmäsi ylös papereistaan.
— Jaha, Aava. Onko Aavalla jotakin kysyttävää aineiden johdosta?
Aava hymähti ivallisesti.
— Ei, herra lehtori. Kysyä aineiden johdosta? Siitä vaivasta varjelkoon minua taivas. Nyt ja iankaikkisesti. Aamen.
Lehtori Karin otsa peittyi ryppyihin. Oli kuin lukematon reservi olisi kiiruhtanut tukemaan otsan vakinaisia vartioita.
— Valmis? kysäisi hän tiukasti. — Miten se on mahdollista?
Katsotaanhan. Aava odottaa.
Opettaja avasi vihon ja alkoi lukea. Mitä pitemmälle hän ehti, sitä rauhattomammiksi rypyt otsalla ja silmäkulmien välissä kävivät. Tuuheat kulmakarvat vetäytyivät aivan yhteen, ja rypyt painuivat levottomasti värähdellen yhä syvemmiksi.
Aine ei ollut pituudella pilattu.