— Tehkää hyvin! kehoitti Annikki.
— Intohimon marjoja, kuiskasi Terä merkitsevästi Tellervon korvaan, kostuttaen huuliaan kielellä. — Tämä on juuri sopivaa syötävää rakastuneille. Ja sitähän me olemme vähän itsekukin. Vai kuinka, neiti?
Mutta kun tyttö ei vastannut mitään, käänsipä hänelle puolittain selkänsäkin, valmistautui Terä käymään käsiksi marjoihin mutisten itsekseen:
— Nyt sitä aletaan…
Mutta silloin puhkesi Laurila puhumaan.
— Nyt me pidämme ruokalepoa, sanoi hän, ja ryhdymme illan vakavaan ohjelmaan.
— Emmeköhän me olekin jo saaneet huikaisevimman nälkämme sammutetuksi, yhtyi Aava. — Paitsi tietysti Terä. Hänet on luotu aivan erikoisella tavalla, niin ettei hän milloinkaan tule kylläiseksi.
— Leipäkorit ja leivoslautaset ovat tyhjiä kuin jos nälkäiset koirat
olisivat puhdistaneet ne viimeistä murua myöten, naureskeli Heinämaa.
— Nähkääs, arvoisat neidet, nälkäinen on tämä meidän laumamme.
Tappelunnälkäinen ja rettelönnälkäinen ennenkaikkea.
— Eivät kuitenkaan kaikki, huomautti Ojanen ohuella äänellään merkitsevästi.
— Ei, eivät tosiaankaan kaikki, myönsi Heinämaa. — Eräillä on nälkä silkkisukkia ja lastenkenkiä.