Seurue purskahti nauruun. Ojasen hienostelut olivat aina olleet toverien pilkan esineinä.
— Mikäs Jokamiestä tänään vaivaa? kääntyi Rimpi hiljaa pysytelleen toverin puoleen.
— Ei mikään, koetti Aarne torjua.
— Ettekös te näe, että hän tuijottaa pöydälle, selitti Paasio karkeaan tapaansa. — Hän, näettekös, miettii, mitä hänen hienot sukulaisensa sanoisivat tällaisesta kahvipöydän hävityksestä. Sivistymättömiä barbaareja, sanoisivat he, sen minä tiedän. Niinkuin he sanoivat, silloinkuin sinut, Aarne, meidän kouluumme pantiin. Sakilaiskouluun, fyi skam! No jaa, mutta ole huoleti. Jos täällä olisi ollut yksikin heistä, olisimme aina sanoneet: Kiitos ei. Emme jaksa. Söimme juuri kaksi litraa vaniljajäätelöä päivälliseksi. Sanoisimme niin, hiivatti, vaikka nälkä vatsassa naukuisi kuin kymmenen kollikissaa hiljaisessa yössä. Honka oli istunut ääneti kuunnellen toisten rupattelua.
Mutta nyt hän karjaisi:
— Hiljaa! Riittää jo! Ettekö kuulleet, että on aika ryhtyä vakaviin asioihin?
Huoneeseen tuli hiljaista. Teräkin laski pöydälle hillolusikan, johon hän oli jo tarttunut.
— Ala, Laurila!
Laurila kääntyi molempien tyttöjen puoleen:
— Annikki ja te, neiti Vaarala, meillä olisi tehtävänä teille eräs kysymys, johon toivomme tyhjentävää vastausta. Mitä suvaitsi lehtori Puutinen, myös Puutiaiseksi kutsuttu, lausua luokallanne Aarnesta?