— Toverit! Me kuljemme kohti suuria tapahtumia. Suomen vapautta. Tämä päivä on avannut silmämme näkemään, ettei tuo vapaus voi ilman verta koittaa. Verellä on vapaus Suomenkin kansalle lunastettava. Toverit! Kun isänmaan kohtalonhetki lyö, tavatkoon se meidät, joka miehen, valmiina. Valmiina kaikkeen. Valmiina vaikka kuolemaan! Isänmaan puolesta! Eläköön vapaus! Eläköön isänmaa!
— Eläköön! Eläköön!! Eläköön!!!
Jok'ainoa silmä sädehti.
— Olavi Linna, virkahti sitten Aava, tuossa käteni. Ystävän käsi. Se ei hellitä. Sinä näit, kun me muut kuljimme sokkoina. Nytkin sinä sanoiksi puit, mitä me muut vasta tunsimme osaamatta sitä nimetä. Ota sinä johto. Minä seuraan. Tämä päivä — kirjava päivä — on minusta tehnyt Sarastuksen miehen.
— Toverit, huudahti Aarne, en erehtyne, kun sanon, että kaikki ajattelemme, niinkuin Aava. Toverit, käsi pystyyn, ken tahtoo Sarastukseen liittyä!
Kolmetoista kättä nousi ilman epäröintiä.
Kataja tarkasti innostuneita kasvoja ympärillään. Kaikissa niissä loisti valoisa luottamus, järkähtämätön päätös.
— Kaikki, totesi hän.