— Eipä niinkään, oli vastaus. Sitten Olavi lisäsi: — Ja teillä, neiti?
Onko teillä ollut hirveän hauskaa?
Äänessä oli jotakin kummallista. Olisi voinut melkein luulla sitä salatuksi nauruksi. Annikki katsoi poikaa lujasti suoraan silmiin vastatessaan:
— On. Hyvin hauskaa. Minä pidän Aarnen tovereista. He ovat sydämellisiä ja reippaita poikia, he.
Keskustelu tyrehtyi alkuunsa. Salissa alkoi viulu soida. Aarne soitti Tellervon säestäessä. He olivat monasti soittaneet yhdessä, usein iltakausia. Tällä kertaa he olivat valinneet kansanlaulu-sävelmän »Älä itke, äitini».
Huoneistossa oli aivan hiljaista, niinkauankuin soittoa kesti. Kun viulu vaikeni, kuului salista kiittäviä arvosteluja.
Annikki katsahti Olaviin. Hänestä oli koko ajan tuntunut kuin tämä tulokas ei osaisi antaa Aarnelle eikä hänen tovereilleen oikeaa arvoa. Mutta nythän hänen piti kuulla, miten taitava Aarne oli. Tyydytyksekseen hän huomasikin pojan silmien olevan kosteat.
— Mitä pidätte Aarnen soitosta? kysyi hän.
Olavi ei vastannut heti. Sitten hän virkahti rauhallisesti:
— Kyllä hänellä taituriutta on.
— Taituriutta? huudahti Annikki loukkautuneena. Miten tuo poika saattoikin sanoa niin Aarnesta!