— Niin, tai miksi sitä sanoisin, vahvisti Olavi. — Itse en ole milloinkaan pitänyt jousta kädessäni. Mutta rakastan musiikkia. Ja se, mikä minusta siinä on tärkeintä, on tunne. Se, että sydän on mukana. Veljenne soitti hyvin, mutta sydän tuosta soitosta puuttui. Se oli pelkkää kaunista ulkokuorta. Hän ei ole tunkeutunut tuon laulun sisälle. Hän ei ole elänyt sitä.
— Ja tekö olette?
Se tuli pistävän ivallisena, ehkä suuremmassa määrin kuin oli tarkoitettu. Mutta vastaus oli rauhallinen:
— Minulla oli tapana laulaa tuota laulua iltaisin äidilleni. Silloin ennen. Kun en vielä ollut yksin.
Annikki säpsähti. Hän ei ollut tahtonut loukata toista.
Nyt hän tuli Olavin luo ja ojensi hänelle kätensä.
— Suokaa minulle anteeksi.
— Oh, ei se mitään. Ettehän te voinut tietää, ettei minulla ole isää eikä äitiä elossa.
Tuli jälleen äänettömyys. Salissa oli soitto uudelleen alkanut. Mutta
Annikki ja Olavi tuskin huomasivatkaan sitä.
— Onko siitä kauan, kun vanhempanne kuolivat? kysyi Annikki hellävaroen.