— Isä kuoli, kun olin aivan pieni. Äiti viisi vuotta sitten.
Hetken perästä tuli katkerasti:
— Enhän minä muuten olisikaan tällainen.
Heidän katseensa yhtyivät. Toinen tuli iloisista, elämänhalua säteilevistä silmistä. Toinen synkistä, joiden ainoa loiste oli uhmaa.
— Asutteko sukulaistenne luona? tiedusteli tyttö edelleen.
— Jouluun asti asuin maaseudulla tätini luona, vastasi Olavi. — Mutta sitten hänkin kuoli. Nyt olen enoni kodissa täällä. Sellaista armoilla elämistähän se on.
Keskustelu ei ottanut sujuakseen. Se pysähtyi aina alkuunsa. He seisoivat ikkunasyvennyksessä tietämättä, miten jatkaa. Annikki tuli verranneeksi Olavia veljeensä. Miten suuri olikaan ero! Aarnen hienopiirteiset, vaalean, lainehtivan tukan ympäröimät kasvot, joilla loisti valoisa, tartuttava huolettomuus, tuntuivat hänestä kaksinverroin miellyttävimmiltä nyt, noiden kulmikkaiden kasvojen ja huolimattomasti kammattujen tummien hiusten rinnalla. Aarne — hän osasi pelkällä olemuksellaan voittaa ihmisten mielet. Oli kuin olisi hänen suonissaan virrannut kirkkaampaa, heleämpää verta, kun taas Olavin oli raskasta, sameaa. Mutta — se täytyi Annikin tunnustaa — Olavissa oli jotakin, mitä Aarnelta puuttui. Nuo sulkeutuneet kasvot ilmaisivat sisäistä lujuutta, olkoon, että se oli karkeatekoista lujuutta. Ja sitä ei Aarnessa ollut. Hänen säihkyvä intoilunsa oli monasti arvaamatonta, yllättävää, pintapuolista. Hänestä ei milloinkaan voinut varmuudella sanoa, mihin hän seuraavana hetkenä ryhtyisi.
— Ettekö jouda hetkeksi istumaan tänne, neiti? Nuo tuolla salissa eivät nyt kaipaa teidän seuraanne, virkahti Olavi keskeyttäen hänen vertailunsa.
Annikki noudatti hänen pyyntöään. Kun he sitten istuivat vastakkain molemmin puolin ompelupöytää, virkahti hän jotakin sanoakseen:
— Oliko teistä ikävää muuttaa tänne?