Olavi naurahti lyhyeen.
— Ei. Olin tukehtua siellä! Vaikka, eipä silti. En minä näy tännekään mahtuvan. En ainakaan toveripiiriin. Olenkin kolmastoista heidän joukossaan. Mutta…
Hän keskeytti epäröivänä.
— Mutta mitä? tiedusti tyttö.
— En tiedä, rohkenenko sanoa sitä teille. Te kenties pahastutte, että minä…
— Oh, en.
Poika katsoi Annikkia pitkään. Sitten hän kumartui yli pöydän kuiskaamaan:
— Aioin vain sanoa, että tuo kaikki ei merkitsisi minulle mitään, jos vain tietäisin… Niin, jos tietäisin, että näin tunkeutuessani teidän seuraanne, en taaskin ole liikaa, kuin »kolmas pyörä vaunun alla».
Annikin kasvoille lehahti hehkuva puna. Mutta hän ei ehtinyt vastata mitään — jos aikoikaan — kun samassa, ovelta kajahti Paasion ääni:
— Kas, kas tulokasta! Tämä näky johtaa mieleeni vanhan tarinan Martasta ja Mariasta. Täällä me Mustalan ja Laurilan kanssa hääräämme ja puuhaamme kuin Marttamuori ikään. Ja sillä aikaa tämä uusi toverimme vain nauttii kaikessa levossa hyvän haltijattaremme seurasta. Aivan niinkuin Marian kerrotaan nauttineen suuren Mestarinsa seurasta. Kai meidän täytyy pyytää teitä, Annikki, määräämään, että hänkin, tuo nuori mies, ryhtyisi johonkin hyödylliseen.