Molemmilta ovilta kuului naurua. Salissa istujatkin olivat keräytyneet ruokahuoneen ovelle kuuntelemaan. Nähtävästi he kaikki pitivät hyökkäystä sukkelana.
Olavi silmäsi Annikkiin. Tyttö oli hypähtänyt pystyyn ja seisoi siinä tietämättä, mitä tehdä.
Tilanne oli kiusallinen. Jotakin oli yritettävä ja yritettävä pian.
— Mutta muistatko myös, Paasio, kysäisi Olavi, kun itse tarinan noin hyvin muistat, mitä Martan samanlaiseen vaatimukseen aikoinaan vastattiin? Ja saatetaan vastata nytkin. »Martha, Martha, paljon sinä suret ja pyrit. Vaan yksi on tarpeellinen. Maria on hyvän osan valinnut, jota ei häneltä pidä otettaman pois.»
— Hyvä, tulokas! Se ei ollut hullummin vastattu! ihastui Aava tullen puristamaan Olavin kättä. — Minä alan sittenkin luulla, että meistä lopulta tulee hyvät toverukset — kaikesta huolimatta. Minä, näet, pidän siitä, että osaa antaa sanan sanasta.
Annikki katsahti Aavaan kiitollisena. Epämieluisa tilanne häipyi nauruun ja leikinlaskuun. Hauskan illan loppu oli pelastettu.
III
Sota oli julistettu, ja pojat ryhtyivät viivyttelemättä sotatoimiin.
Eräänä päivänä samalla viikolla toi muuan pikku tyttö koulun opettajainhuoneeseen lehtori Puutiselle osoitetun ristisiteen. Lehtori Puutinen, pieni, pullea mies, tarttui siihen epäluuloisena. Se oli eräs edellisen päivän sanomalehdistä — ei mitään muuta. Mutta silmätessään lehteä välinpitämättömästi sattui hänen katseensa takasivulla olevaan, punaisella värikynällä merkittyyn pitkään ilmoitukseen.
Huom.