— Se on pitkä juttu, herra rehtori, huomautti Aava voittaakseen aikaa.
— Olkoon. Minulla on kyllä aikaa kuunnella, vastasi rehtori istuutuen opettajanpöydän taa.
— Lehtori Puutinen on sanonut tyttökoululaisille, aloitti Aava välittämättä toverien rauhattomista silmäyksistä, että Aarne Salosta ei milloinkaan tule mitään. Enintään joku kolmannen luokan sanomalehtimies…
— Mitä loruja tuo on? keskeytti rehtori.
Aava katsoi opettajaansa suoraan silmiin ja jatkoi rohkeasti:
— Niin on asia. Eläinoppitunnilla. Tyttökoululaisille.
Rypyt rehtorin otsalla olivat käyneet syvemmiksi. Hän tunsi itsensä epämieluisasti yllätetyksi.
— No, ja sitten —? tiedusti hän salatakseen mieliharmiaan. Poikien ei ainakaan pitäisi sitä nähdä. Se vaikuttaisi heihin tietysti kuin tuli tappuroihin.
— Me puolestamme emme usko tähän ennustukseen, jatkoi Aava. — Mutta tahdomme päästä selvyyteen. Senvuoksi olemme päättäneet lähettää Salon povarin luo. Parhaaseen aikaan Mustala löysi tuon ilmoituksen. Siinä on mies — tai nainen — jota me juuri tarvitsemme. – – Aarnesta sanomalehtimies — no jaa, sitä vastaan meillä ei ole mitään. Mutta arvelemme lehtori Puutisen pahasti erehtyneen luokassa. No, siitäkinhän nyt saamme selvän. Tämä kaukonäkijä sanoo nimenomaan olevansa selvillä siitä puolesta. Sitäpaitsi lupaa hän noudattaa hienotunteisuuden vaatimuksia. Se on hänellä suuri etu, sekin. Lisä hienotunteisuus ei tosiaan ole haitaksi. Aarne saa jo huomenna, aamulla — jonotuksen välttämiseksi — lähteä linjoille. Tätä minä kutsuin mainioksi ajatukseksi. Se on sitäkin parempi, koska me siten — ilmoituksen mukaan — suosimme kotimaista teollisuutta.
Ei edes rehtorin läsnäolo voinut estää poikia purskahtamasta nauruun. Lähinnä se johtui kai vapautuksen tunteesta. Rehtorikin hymähti, mutta sitten hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi.