Lehtori Järvi katseli huvitettuna poikia.
— En näe siihen olevan syytä. Mutta yhden seikan voin luvata. Kun näiden pallikokeiden hetki on lyönyt, silloin olen minä — ja varmaan moni muukin — ikkunoiden takana tarkastamassa, miten te kiipeilette.
Mutta pojat eivät yhtyneet nauruun. Heistä juttu ei ollut lainkaan lystikäs.
— Niinpä meidän pitänee muistaa sanat: »ei oikeutta maassa saa, ken itse sit’ ei hanki», murahti Rimpi kääntäessään opettajalle selkänsä.
Itse hanki? Epäilys vilahti lehtori Järven hyväntahtoisuutta säteilevillä kasvoilla. Saattaisivatko pojat tosiaan ryhtyä itse hankkimaan itselleen »oikeutta»? Mutta hän karkoitti heti tuon ajatuksen mielestään. Ei, ei. Pojat kyllä arvelevat monasti päänsä ympäri, ennenkuin ryhtyvät kurittomuuksiin.
— Muistakaa sentään, että tuo on se tie, joka vie viimein — karsseriin, naurahti hän.
Luokka oli neuvoton. Jäädäkö koko päiväksi pois koulusta? Mutta mitä se auttaisi? Eihän koko luokka voinut »skraabata». Kello yhteen mennessä ei oltu vielä päästy asiassa sen pitemmälle ja niin päätettiin mennä seuraamaan »nahkojen» »pallikokeita».
Ne suoritettiin rakennuksen toisen siiven alakerroksessa. Siellä olivat luonnontieteelliset kokoelmat ja oppisalit sekä »pallikokeiden» näyttämö: pitkä käytävä, jonka toisella seinustalla oli miehenkorkuisia kokoelmakaappeja, kun taas toisen pitkän seinän valtasivat ikkunat. Koko tämä osa koulurakennusta oli lehtori Puutisen valtakuntaa lukuunottamatta yhtä huonetta, joka vielä oli tyhjillään.
Kun seitsemäsluokkalaiset tirkistelivät sisään tähän käytävään lasiovien lävitse, kuohahti heidän mielensä entistä hurjemmin. Noinko hekin kuokkisivat viikon perästä noiden kolmeen suoraan riviin, toisistaan parin metrin päähän asetettujen pallien ääressä koettaen muistella, mikä mahtoi olla se oppikirjan kuva, josta lehtori oli suvainnut leikata kunkin noista pahvinpalasille liimatuista, eläinten ja kasvien eri osia esittävistä piirroksista? Noinko heidänkin kynänsä tutisisivat kriipustaessaan paperille tuon muistinpinnistyksen enemmän tai vähemmän laihoja tuloksia? Noinko hekin siirtyisivät pallin luota toisen luo, niinpian kuin opettajan poliisipilli vihelsi? Noinko hekin kinuaisivat jyrkkiä portaita päästäkseen kaappien päälle sijoitettujen pallien luo ja hoippuisivat taas alas? Ei, tuhat kertaa ei! Sitä iloa he eivät tosiaankaan antaisi Puutiaiselle. Mutta — mitä tehdä?
— Eiköhän Puutiainen suostuisi siihen, että Toivottomantylsä juoksisi tuon maratonin meidän kaikkien edestä? virkahti Heinämaa, kun käveltiin kohti voimistelusalia. — Siitä olisi kaikille etua. Katsojilla olisi paljon hauskempaa. Ja Toivottomantylsä laihtuisi. Niin, hyvä veli, onhan sinussa vielä hieman laihtumisen varaa. Se parantaisi flaksiasikin likkamaailmassa.