— Emme tiedä, missä ohjessäännössä kiellettäisiin oppilaita yhdistämästä viattomia värivaihteluja yksitoikkoiseen kouluelämään.
Ja pojat marssivat edelleen.
Lehtori Puutinen hätkähti ensin nähdessään pojat. Maailmanparantajat — hm, vai oli siitä jo tullut koko luokan nimi. Se oli tietysti tarkoitettu ärsyttämään häntä. Samaten nuo hirvittävän väriset rusetit. Mutta parasta oli suhtautua niihin rauhallisesti. Hänhän se joka tapauksessa nyt oli tilanteen herra.
— On sangen ilahduttavaa nähdä, että osaatte antaa arvoa kirkkaille väreille, huomautti hän pilkallisesti. — Väriloisto — sitä onkin meidän harmaassa maassamme aivan liian vähän. Mutta asettukaa nyt paikoillenne. Pituusjärjestyksessä.
Pojat alkoivat järjestäytyä hiljaisina. Lehtori Puutinen kävi sillä välin hakemassa pinkan pahvinpalasia, joihin kuhunkin oli liimattu »Biologian alkeista» leikattuja kuvia ja kuvanosia. Tyytyväisesti myhäillen hän tarkasti päällimmäistä, johon oli kiinnitetty sivulla 113 olevan alemman kuvan toinen puoli. Mahtaisivatkohan pojat muistaa, että se kuvasi muniaan selässä kantavaa vesiludetta? Tuskin. Ja monet muut olivat vielä kovempia pähkinöitä. No, kunhan hän nyt saa näillä kokeilla poikien vastustushalun murretuksi, niin sitten voidaan harkita, mitä helpotuksia heille saattoi antaa.
Pojat tuijottivat eteensä lattiaan. Heidän huoleton mielialansa oli uhkaavasti laskenut. Eikö mitään tapahtuisikaan? Oliko Aarnen yritys siis epäonnistunut? Eikö kokeista vapauduttaisikaan? Ja niitä varten kun ei oltu lainkaan valmistauduttu!
Katselijat tirkistelivät lasiovien lävitse. Tulisiko jotakin tapahtumaan? Seitsemännen luokan kouluuntulo oli viitannut siihen. Siksipä tarkasteluinkin poikia nyt pettynein toivein, kun he seisoa toljottivat tylsinä palliensa ääressä. Pari pikku poikaa käytti odotusaikaa hyväkseen lyödäkseen vetoa siitä, »brakaaks kaapin raput Toivottomantylsän alla vai eiks ne brakaa».
— Kataja tulee jakamaan laatat, komensi lehtori Puutinen. — Yksi kullekin pallille.
Pojat huokasivat raskaasti. Viimeinenkin toivo häipyi heidän mielestään. Lehtori Puutinen kiipesi jo äärimmäisen kaapin päälle, joka oli hänen vakinainen vartiopaikkansa näissä tilaisuuksissa ja jolle ei senvuoksi pallia milloinkaan asetettu, ja veti esille kellonsa ja poliisipillinsä.
Kirottua! Pojat silmäsivät Aarneen katkerasti. Hän oli kuin olikin siis epäonnistunut.