— Hiljaa! karjaisi hän. — Mitä Hongalla on sanomista?
Honka sai vaivoin naurunsa pidätetyksi.
— Ei paljon mitään, vastasi hän.
Jälleen kajahti merkkivihellys, ja jälleen huojuivat rivit taaksepäin.
— Ei mutta, tämä on vielä parempi! huudahti Honka purskahtaen uudelleen nauruun. Hän oli kerta kaikkiaan joutunut sellaiseen mielentilaan, ettei voinut hillitä itseään.
Nyt eivät toisetkaan enää jaksaneet pysyä rauhallisina, vaan yhtyivät nauruun. Koko käytävä oli yhtenä naurumerenä.
Lasiovien taa oli kokoutunut yhä enemmän poikia; olipa joukossa useita opettajiakin. He olivat haljeta uteliaisuudesta. Mitä oli tapahtunut? Eiväthän he olleet nähneet mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Mikä nauratti Honkaa ja noita toisia? Mitä tarkoittivat Hongan sanat: »Ei mutta, tässähän se vasta, se oikea Puutiainen, onkin» ja »Ei mutta, tämä on vielä parempi»?
Lehtori Puutinen ryntäsi alas kaappinsa päältä niin nopeasti kuin suinkin voi. Hän suorastaan pyöri portaita pitkin. Ja sitten Hongan luo.
— Onko Honka tullut hulluksi? Häh!
Mutta poika viittasi vain vastaukseksi pallille.