— Eivät nekään taitaisi olla meille tarpeettomia, virkahti Linna yksinäisen pöytänsä äärestä.
— Kas, kas, tulokasta, riehahti Terä. — Aamupäivän menestys on kai noussut päähäsi. Senkin eripuran kylväjä!
Olavi Linna silmäsi puhujaa kylmän arvostelevasti. Kirpeä letkaus pyöri hänen huulillaan, mutta sitten hän tyytyi sävyisästi huomauttamaan:
— Jokainen toimii ymmärryksensä ja muutamat vielä vakaumuksensakin mukaan.
Pojat höristivät korviaan. Tuo tulokas valmisti heille yhä useammin pieniä yllätyksiä. Hän ei loppujen lopuksi tainnut ollakaan se tyhmä nahjus, joksi he olivat häntä ensi silmäyksellä luulleet. Hänessä oli kieltämättä annos pippuriakin.
— Vakaumuksensa? matki Terä. — Hören sie Kameraden? Hän höpisee vakaumuksestaan. E-hei, hyvä mies, parasta on, ettet rupea ratsastamaan Katajan aasilla. Viisainta on sitäpaitsi, että tuollainen tulokas pitää tyhmät vakaumuksensa yksin omaa tyhmää itseään varten.
Mutta nyt puuttui Kataja puheeseen:
— Anna sinä, Terä, Linnan olla rauhassa. Hänen vakaumuksensa ovat joka tapauksessa sellaisia, että sinun kannattaisi katsoa, eiköhän niissä mahtaisi olla jotakin sinullekin sopivaa. Ja kun tässä kerran on tullut vakaumuksista puhe, niin katson velvollisuudekseni vielä kerran vakavasti huomauttaa minun vakaumukseni olevan, ettei meidän pitäisi jatkaa tällä tavalla taistelua lehtori Puutista vastaan.
— Aamen! hihkaisi Paasio, kun Kataja lopetti. — Aamen loppis,
Körtti-Jaska, mee omaan koppiis!
Sitten hän kääntyi kiukkuisena Aavaan: